Alkuvaiheita
Tässä ko aluksen historia siinä määrin kuin allekirjoittanut sen tietää.
Alus on valmistunut vuonna 1976 Astraghanin telakalla, mustanmeren rannalla. Telakan nimi taisi olla Kirov. Samanlaisia aluksia sen ajan neuvostomeiningin mukaan tehtiin paljon. Varmaankin pienen etsiskelyn jälkeen löydän varmaan valmistusnumeronkin. Sen kuitenkin tiedän että alus sai kasteessa nimekseen RAE. Tuo nimi taitaa tarkoittaan suurin piirtein samaa myös suomen kielellä, eli jokin pieni kökkäre.
Heille tärkeämpi kuin rekisterinumero on radiotunnus. Tämä laiva sai sellaisen tunnuksen kuin ENAQ. Se oli myös aluksen kyljessä isommalla kuin rekkari. Laiva seilattiin "Stalinin kanavia" pitkin suomenlahdelle. Se rekisteröitiin Viroon ja siellä sen kotisatamaksi tuli Pärnu. Siellä se toimi kalastus- ja yhteysaluksena. Neukuilla oli sellainen tyyli että kaksi troolaria veti yhtä nuottaa tai troolia välissään. Toinen veti nuotan kannelleen ja kalat ruumaan ja matka jatkui. Kun ruumassa oli kalaa riittävästi eli noin 40 tonnia niin kuorma purettiin kalanjalostus laivalle, joka oli ankkuroituna kalastusalueella. Siellä kalat perattiin ja käsiteltiin jollakin tavalla, usein purkitettiin.
Kun alus oli tullut tiensä päähän noin vuonna 1986, se ajettiin Tallinnaan odottamaan jatkokäsittelyä eli romutusta. Siihen aikaan oli vielä Neuvostoliitto-niminen valtio, jonka "osavaltio" Viro oli.
Tuohon aikaan olin valmistunut Lappeenrannan teknillisestä oppilaitoksesta konetekniikan linjalta ja olin kiinnostunut kaikenlaisista ”pörisijöistä”. Samaan aikaan olin sen ikäinen että ympäristö eli vanhemmat yritti ympäripuhua tekemään velkaa ja ostamaan asunnon tai talon tai ainakin jotain kiinteää omaisuutta. Sepä ei minua kiinnostanut. Miksi laittaa itselle pallo jalkaan? Nuori mies – on muutakin tekemistä kuin maksaa velkaa, joten ostin laivan jossa on yhtä paljon tilaa kuin keskikokoisessa asunnossa mutta ei rajoituksia sille, minkälaiset maisemat ympärillä on.
Tiesin kyllä että duuni on mahdoton, mutta kun olin töissä telakalla niin ajattelin että ainakin on hyvät edellytykset. Tässä vaiheessa olin jo suunnitellut laivan uuteen uskoon ja olin piirtänyt lay-out kuvia eri tiloista ja rakenteista. Tämän lisäksi minulla oli hyvä suhde telakan johtajaan.
Elämäntilanteeni oli sellainen että olin vakituisessa työssä telakalla ja vakinaisessa avosuhteessa ollut vaikka kuinka kauan. Parilla duunikaverilla oli molemmilla tuore ero takana ja he olivat samalla aaltopituudella tähän maahan jäämisen suhteen, eli että eihän meitä kai täällä mikään pitele.
Keskusteltiin omistussuhteesta paattiin jos sellainen hommattaisiin. Lopputulos oli sellainen että he eivät halunneet sitoutua siihen, mutta rakennettaisiin paatti kimpassa ja reissattaisiin kimpassa. Ostin siis paatin yksin.
Laiva hinattiin, tai itse asiassa laivoja hinattiin sieltä Tallinnasta Haminaan purettaviksi. Siellä sattui olemaan sellainen telakan tapainen paikka josta ne joutuivat ”naulatehtaalle.” En tosin ole ihan varma romun määränpäästä mutta ei kai sitä ole kovin vaikea päätellä.
No siellä Haminassa aloitin varsinaisen projektin. Purin kaiken minkä pystyin, eli pääkone pois konehuoneesta, paino 6 tonnia, 2 apukonetta generaattoreineen, paino noin 600 kg, kaikki sähkölaitteet. pakoputket, sisustukset, kaikki mikä irti lähtee. Taisi siinä mennä muutama kilo asbestiakin. Samalla etsin ja löysin uuden pääkoneen alukseen. Se oli kalatehdaslaivan apukone. Kyseinen laiva "Viruland" näkyy taustalla.
Taustalla häämöttää kalanjalostuslaiva jonka apukoneesta tuli pääkone.
Kriteereitä oli kaikki se tieto jota olin koulussa oppinut ja pystyin loogisesti päättelemään. Niissä pimeissä konehuoneissa liikuin taskulampun valossa. Avaimia kaikki taskut täynnä. Kaikista kone kandidaateista tutkin kaiken minkä pystyin. Tärkeimpänä pidin kampiakselia, sen ja kiertokankien laakerointia. Vaihtoehtoja oli kai ainakin puoli tusinaa.
Tein päätöksen ja rupesin toimeen. Avaimia oli riittävästi. Taljoja oli kai 4 kappaletta, mitään muita nostoapuvälineitä ei ollut. Tosin sillä romuttamoalueella oli paljon kaikenlaista romua kuten romukaupassa kuuluu ollakin, esimerkiksi vaijeripropuista ei ollut puutetta.
Olin ostanut Datsun 100A:n siihen tarkoitukseen, että pääsen Helsingistä Haminaan.Taidanpa kirjoittaa siitäkin jossain vaiheessa. Nukkumassa kävin vanhempieni kesämökillä viidenkymmenen kilometrin päässä kun en viitsinyt ajaa kotiin Helsinkiin, muutamaksi tunniksi.
Se laiva josta tein tuon pääkone valinnan oli siis pilkkopimeä, tietenkin. Konehuoneessa oli turkkilevyjen päällä öljyn sekaista vettä noin puoli metriä eli polveen asti.
Siellä purin koneen pala palalta. Ensin sylinterinkannet. Painaa noin 30 kg kappale. Raahasin rappuja pitkin sen laivan kannelle ja jotain lankkua pitkin ”oman laivan kannelle”. Sitten kaikki mikä sovinnolla irti lähtee, eli työntötangot, ruiskuputket, männät kiertokankineen, kierrosnopeudensäädin jne. No sitten! Jäljellä oli siis koneen lohko ja öljypohja kampiakseleineen.
Pimeä konehuone - neljä taljaa – työhaluja ja -kaluja, siinä kaikki.
Kooltaan tuo kalatehdaslaiva oli ehkä noin 80 m pitkä ja alle 20 m leveä.
Sen laivan konekuilu, eli se osa laivasta jossa on pakoputket ja äänenvaimentimet oli ainut reitti josta nuo roinat saisi ulos kannelle. No tietenkin ensin piti tehdä tilaa, eli purkaa pakoputkia pois. Onneksi laivan putkistot kootaan pulttiliitoksilla.
Siinä tehdaslaivassa oli keula- sekä perä mastot. Tutkin niiden rakenteet ja laiton niihin ylimääräisiä haruksia. Onneksi siellä purkaamossa oli niitä vaijereita joten niitä ei tarvinnut lähteä etsimään mistään kauenpaa. Virittelin vaijerin mastojen väliin ja samalla muistelin koulussa saamiani lujuuslaskelmaoppeja. Konekuilun korkeus oli noin 20 metriä korkea. Sitäkin piti mietiskellä että miten toimia edellisen toimenpiteen jälkeen. Eli lohko painaa kolme tonnia ja öljypohja kampiakseleineen toisen mokoman. Ai niin, vauhtipyörä ainakin 300 kg.
Vieläkin harmittaa etten ottanut yhtään valokuvaa tuosta projektista, vaikka harrastankin sitä.
Tässä näkyy pari aihiota jotka oli odottamassa purkamista. Ei ollut aivan yksiselitteinen juttu valita niistä "se oikea". Koska välttämättömien alkuvalmistelujen jälkeen sisälle ei jäisi mitään alkuperäistä, niin tärkeäksi kriteeriksi muodostui potkuriakseli ja itse potkuri, niitä kun ei saa rautakaupasta eikä välttämättä laivapurkaamostakaan.
Tästä etualalla olevasta rumiluksesta oli tuleva poikamiehen unelma. Ennekuin se edes näyttäisi unelmalle, olisi siihen uhrattava paljon aikaa ja myöskin rahaa.
Tällaisen laivan miehistöön kuulu seitsämän henkeä; kippari, konemestari ja viisi miestä jotka hoitivat itse troolauksen ja aluksen kulkemiseen ja muut kansimehien työt.
